Keho vastaan mieli – Mind against body (FIN/ENG)

Hölmöt päähänpinttymät on jotain mihin olen syvästi erikoistunut. Hölmöjä niistä tekee usein sen, että ne on saatava suoritettua keinolla millä hyvänsä. Tällä kertaa olin päättänyt haluavani dramaattisesti viimeisenä tekona 21-vuotiaana kiivetä Adam´s Peakin vuorelle (Sri Lanka) katsomaan auringonnousun. 22-vuotiaana hommassa ei olisi enää mitään hauskaa.

Fool obsessions are something that I´m deeply specialized in. The fool part is that you have to accomplish those whims by any means necessary. This time, I had decided that as a last thing as a 21 year old I want to climb on top of the Adam’s Peak Mountain (Sri Lanka) to catch the sunrise. At 22, it would´t be fun anymore. Fool -I know.

Kristittyjen ja muslimien legendan mukaan Aatami otti ensimmäiset askeleensa taivaasta ja jätti jalanjälkensä vuorelle. Hindujen mukaan jälki kuuluu Shivalle ja buddhalaiset uskovat jäljen kuuluvan Buddhalle.  En ota kantaa kenen ja kuinka monta varvasta on tälle nyppylälle ensimmäisenä laskeutunut. Pääasia oli saada omat kaksi jalkaa ja 10 varvasta vuoren huipulle auringonnousuun mennessä.

According to the Christian and Muslim legends, Adam took his first steps from heaven and left his footsteps on top of the mountain. According to Hindus, the trace belongs to Shiva and the Buddhists believe that the trace belongs to the Buddha. I´m not taking part on who was the first one and how many toes he got. The main thing for me was to get my too legs and 10 toes on top of the mountain before the sun rises.

 

Matkaan pitäisi lähteä kahdelta aamuyöllä, jotta kerkeäisi kuudeksi huipulle. Ensimmäinen yritys meni mönkään. Keho petti täysin ennen kuin edes kerkesi nähdä koko vuorta. Nukkumaan mennessä aloin vapista ja oksensin koko yön. Pelkkä sängystä ylösnousu tuntui kohtuuttomalta urheilusuoritukselta. Myöhemmin nousi kuume. Sain kuulla pelottelua vuoritaudista. Pakko antaa periksi ja odottaa seuraava ja viimeistä mahdollisuutta, joka olisi ensi yönä. Makasin sairaana koko seuraavan päivän ja siinä kohtaa tiesin vuorelle kiipeämisen olevan tässä kunnossa täysin mahdotonta. Pelkkää typerää terveydellä leikkimistä. Päähänpinttymä ei kuitenkaan olisi pinttymä jos siitä pääsisi helposti eroon.

The trip should start at 2 am in the morning so we could get to the top by 6 am. The first attempt wasn´t even a  first attempt. My body shattered completely before I even saw the mountain. Night before I began to shiver and vomited all night. Even getting up from the bed was too hard. Later I got a fever. I had to give up and wait for the next and last chance which would be the next night. I knew that it would be totally impossible to climb the mountain in this condition. It would be only stupid playing with my own health. However fool obsession wouldn´t be obsession if you could easily get rid of it..

Joku sisäinen huulluus herätti kahden aikaan aamuyöllä ja matkaan lähdettiin Joeyn vastusteluista huolimatta. Hullua kun ei pysäytä mikään. Ulkona oli pilkkopimeää ja viileää. Meillä oli taskulamppu, joka kokonsa puolesta olisi voinut olla peräisin kinder-munasta. 6000 porrasta, 2,5 kilometriä korkea vuori, 1 peukalon kokoinen taskulamppu, kaksi peukalon kokoista banaania ja yhdet peukalon kokoiset aivot.

Some internal crazyness woke me up 2 am and we started the trip to the mountain despite of Joey´s objections. There is nothing that could stop a crazy person. There was pitch dark and chilly outside. We had a flashlight that could have become from a Kinder egg for its size. 6,000 step of stairs, 2.5-mile high mountain, 1 thumb-sized flashlight, two thumb-sized bananas, and one thumb-sized brain.

Alkumatka sujui yllättävän hyvin. Portaat olivat loivia ja ilma vielä kohtuu lämmin. Vuorokauden sisään olin saanut syötyä omenan ja kaksi kaurakeksiä. Olin edelleen huonovointinen. Matka kävi raskaammaksi porras portaalta. Täysin tyhjillä energiavaroilla ja sairastelun jälkeen hengästyin välittömästi. Aikaa ei kuitenkaan ollut levätä jokatoisen askelman jälkeen. Psyykkasin itseni aina nousemaan 200 porrasta, jonka jälkeen sain tauon. Sydän repi rinnasta jo 160 kohdalla, ja 200 kohdalla lysähdin maahan. 10 syvää hengen vetoa ja taas uudet 200. Olin tunnelissa, jossa ainut reitti oli ylöspäin.

The start went surprisingly well. The stairs were gentle and the air was still quite warm. Within 24 hours I had eaten 1 apple and two tiny oat cookies. I was still feeling unwell. The journey became heavier step after step. With all the empty energy resources and the illness I was immediately out of breath. However, there was no time to rest after every step. I needed to push myself in every step. My heart was pumping out of my cheast and on every 200 step I fell to the ground. I rested during 10 deep breaths and repeated 200 steps to rest another 10 breaths.  I was in a tunnel where the only route was up.

Huippu oli näkyvissä ja himmeä auringon kajo hohti takaa. Silti tuntui mahdottomalta mennä eteenpäin. Jokainen solu huusi ”pysähdy” ja jokainen porras kehotti lepäämään siihen. Jalat eivät nousseet enkä ollut pystynyt puhumaan moneen askelmaan sanaakaan. Ei ollut aikaa levätä, eikä mahdollisuutta luovuttaa. Samalla kun kävelin ylöspäin tuntui kuin joku työntäisi huippua kauemmaksi. Mahdottomuus alkoi konkretisoitua kunnes huipun temppeli piirtyi eteen. Otin viimeisen kerran syvään happea sisään ja vyöryin viimeiset portaat ylös. Kyynel ja oksennus tekivät tuloaan. Näkymä oli uskomaton. Unimainen. Juuri sellainen, että Aatami, Shiva ja Buddha voisivat kaikki kolme astua taivaasta käsi kädessä hetkellä millä hyvänsä. Ehdimme juuri ajoissa auringonnousuun. Fiilis oli sanoin kuvailematon.

I could see the peak and glow of light of the rays of rising sun. Still it feels impossible to go ahead.  Each unit of my body yells “stop” and every step urges to rest on it. I couldn´t move my legs anymore and I haven´t been able to speak anything in a long time. There is no time to rest or the opportunity to stop. Impossibility was in my hands until the temple of the peak was in front of me. I took a deep breath for the last time and got up the last steps of the stairs. Tears and vomiting were coming. The view was incredible. Dreamy. Almost as if Adam, Shiva and Buddha could all three come out of heaven in any minute. We just arrived in time for the sunrise. There were no words to describe my feelings.

  

Hikiset vaatteet muuttuivat kylmiksi ja liimautuivat ihoa vasten. Nopeasti olin aivan jäässä. Sidoin sukkahousut korvien suojaksi ja tungin kuivat sukat rintakehää vasten, jottei kylmyys painaisi rintaa enää pidempään. Nousin seisomaan ja olin lähellä pyörtyä. Oli niin kylmä etten tuntenut enää sormia. Mietin kaikkia mahdollisia jälktauteja, joita tälläisellä typeryydellä voisi itselleen ansaita. Oli pakko lähteä alas.

Sweaty clothes got cold and stuck to the skin. Quickly I was frozen. I banded pants to protect my ears and putted dry socks against the chest so that the cold will not press the chest for longer. I got up and allmost passed out. It was so cold that I couldn´t no longer feel my fingers. I needed to go down asap.

Vaapuin portaalta toiselle ilman minkäänlaista pitoa kummassakaan jalassa. Suoralla tiellä heittelin jalkoja eteenpäin kuin kävelemään opetteleva vauva ja toivoin, että vartalo seuraisi perässä. Jokaisella askeleella teki mieli nukahtaa ja maisemat pyörivät flipperi palloina päässä. Joey vetäisi ylös joka kerta ja pakotti jatkamaan. Jatkuvaa taistelua tajunnanmenetystä ja oksennusta vastaan. 6 tuntia liikkeelle lähdön jälkeen lopulta selvisin.

I dropped my legs step by step down the stairs without any kind of grip on either leg. On the straight road, I threw my legs forward and hoped that my body would follow. Felt like a baby taking its first steps. Continuous fight against loss of consciousness and vomiting. 6 hours after leaving I finally survived.

 

Fyysisesti en ole koskaan tuntenut itseäni heikommaksi, mutta henkisesti en myöskään vahvemmaksi. En voi sanoa että olisin ylpeä itsestäni, koska pidän koko hommaa edelleen pelkkänä typeryytenä ja vaarallisena terveydellä leikkimisenä, jota en missään nimessä voisi suositella kellekään. Silti sain hyvän muistutuksen siitä kuinka älyttömät voimavarat omien korvien välistä löytyy. Jatkossa tietää hyödyntää niitä myös fiksummin. Näin voin todeta nyt vanhempana ja viisaampana.

Physically, I’ve never felt more weak, but mentally this strong either. I can not say I would be proud of myself because I keep the whole thing still as a foolish and dangerous health game that I could not recommend to anybody. Still, I got a good reminder of how intractable the resources are between my own ears. In the future I will use those more wisely. Easy to say now when I´m older and wiser.

Rakkaudella, Dora

Osa kuvista on aiemmalta kiipeily reissulta, koska edellä ilmenneistä syistä Adam´s Peakiltä on lähinnä vain maisemakuvia:)

Part of the pictures are from Ella Rock:)

0 replies

Leave a Reply

Want to join the discussion?
Feel free to contribute!

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *